Miten ruoka riittää meille kaikille?

Maailman väkiluku ennustetaan kasvavan lähelle 10 miljardia v. 2050 mennessä. Tämän väkimäärän ruokkiminen on melkoinen poliittinen, taloudellinen, tekninen, sosiaalinen ja ympäristöllinen haaste. Viimeisen sadan vuoden aikana ruuan kysynnän kasvuun on vastattu meillä ja koko maapallolla pääsääntöisesti lisäämällä maatalouden tuotantopanoksia. Alkuperäisluontoa raivataan viljelyalueiksi, kastelujärjestelmät pumppaavat jo uusiutumattomia, neitseellisiä pohjavesivarantoja haihtumaan valtaville peltoaloille, lannoitepanoksia kasvattamalla saadaan määrällisiä satomääriä kasvatettua.

 

Huomattava osa ruuan tuotannon tuotannontekijöistä on uusiutumattomia tai rajallisia luonnonvaroja, joiden kestävän käytön hyödyntämisen rajat on jo ylitetty. Erityisesti keskeisten lannoitteiden, typen ja fosforin käytössä lähestytään kestäviä planeettarajoja. Ilmakehän typen sitominen lannoitemuotoon on erittäin energiaintensiivinen prosessi. Fosfori raaka-aineen, mineraalifosfaatin, varannot riittävät toistaiseksi. Maantieteellisesti mineraalifosfaattivarannot ovat keskittyneet vain muutamalle valtion, Kiinan, Yhdysvaltojen ja Marokon alueelle. Tämä aiheuttaa epävarmuutta hintakehityksessä.

Kestävän hyödyntämisen yhtenä suurena haasteena on ravinteiden käytön tehottomuus, joka kulminoituu paljolti keinolannoitteiden käytön tehottomuuteen. Riina Antikainen tuli väitöskirjassaan johtopäätökseen, että vajaa 20% sidotusta typestä sekä lannoitteeksi jalostetusta fosforista päätyy ruokaan. Loput typestä ja fosforista häviää ruuan tuotantoketjun eri vaiheissa aiheuttaen erilaisia ympäristöhaittoja, kuten ilmaston lämpenemistä ja vesistöjen rehevöitymistä.

Ruuan riittävyyden sosiaalisen haasteen yhdistäminen tehottoman tuotantoketjun ympäristöllisiin haasteisiin voi tuntua ensi alkuun suorastaan ratkaisemattomalta yhtälöltä. Yhtälö voidaan kuitenkin purkaa osiin ja päästä konkreettisiin ratkaisuehdotuksiin yhdistelemällä eri osien tuloksia. Nuts-hankkeen puitteissa olemme tutkineet viimeiset kaksi vuotta eri näkökulmista ravinteiden käytön kestävyyden rajoja sekä sen vaikutuksia tulevaisuuden ruokalautasten sisältöihin ja kalorimääriin.

Tulevaisuuden ruuan tuotannon kannalta päädyimme tulokseen, että tulevan ruokatarjonnan kannalta kriittisintä on kuinka paljon makean veden ekosysteemit kestävät fosforivaluntaa häiriytymättä liikaa. Näin ollen fosforin rajallisuus uusiutumattomana luonnonvarana ei olekaan ensisijaisesti ratkaisevin tekijä ruokatarjonnan kannalta, kuten voisi ajatella fosforin uusiutumattomuuden valossa. Toinen ratkaiseva rajoite kestävälle ruokatuotannolle on kestävä taso, kun ilmakehän typpeä muutetaan lannoitteiksi energiaintensiivisellä teollisuusprosessilla. Typen tehottoman käytön lisäksi prosessista vapautuu ilmaston muutosta edistäviä yhdisteitä.

Näiden kestävyyden rajojen puitteissa arvioimme tulevaisuuden ruokalautasten kalorimääriä erilaisilla dieettivaihtoehdoilla: jatkamalla nykyistä linjaa, säästämällä ruokajätteen määrässä tai siirtymällä kasvispainotteiseen ruokavalioon. Nykyisin keskiverto ihminen kuluttaa ruokaa 2800 kilokaloria päivässä. Tästä lähtökohdasta laskimme tulevaisuuden ravinnekestävien ruokalautasten ravintomääriä. Nykyisen kaltaisen ruokavalion jatkaminen tehottomine ruokaketjuineen tuottaisi tulevalle väestömäärälle vain 160 kcal päivässä, mikäli sisävesien rehevöityminen halutaan pysäyttää. Jos olemme valmiita tinkimään vesistöjen tilasta ja samalla ruokajätteen määrän eliminoiminen yhdistettäisiin kasvispainotteiseen ruokavalioon, saisimme jopa 1600 kcal edestä ravintoa päivittäin. Tämä saavutettaisiin nykyisenkaltaisella kasvaviin tuotantopanosmääriin perustuvalla ruokaketjusysteemillä.

Ympäristöllisesti kestävien ruokalautasten kalorimääriin vaikuttaa huomattavasti myös ruokalautasten sisältö. Kotimaista lähiruokaa pidetään yleisesti hyväksyttävänä vaihtoehtona. Suomalainen maatalous ja metsäluonto tarjoavatkin monipuolisia, kestäviä vaihtoehtoja ruokapöytään: papuja, juureksia, hedelmiä, marjoja, järvikalaa, riistaa, ruisleipää. Ympäristöllisesti kestävä ruoka voi olla myös muualla tuotettua, kuten kuivattuja vihanneksia ja hedelmiä, soijalihaa, merilevää, tattaria, hyönteisiä.

Nämä arviot ja vaihtoehdot herättävät joukon meitä kaikkia koskettavia kysymyksiä. Miten turvataan ruuan riittävyys kaikille? Miten suomalaisen, korkealaatuisen ruuantuotanto saadaan turvattua? Miten maaseutu pidetään elävänä? Miten vesien laatua ei ainakaan heikennetä enempää nykyisestä? Voimmeko hyväksyä rehevämmät vedet ja vähempiarvoiseen kalaan, kuten särkeen, perustuvan ruokavalion? Miten ruokaketjua pystytään tehostamaan ja ruuan hävikkiä saadaan pienennettyä?

Näitä kysymyksiä pohtii mm. joukko päättäjiä, tutkijoita, ruoka-alan vaikuttajia, kansalaisjärjestöjä. Useat tahot ovat yksimielisiä, ettei monimuotoiseen haasteeseen ole yhtä ratkaisua vaan ratkaisu löytyy useiden ideoiden, innovatiivisten keksintöjen, poikkitieteellisen tutkimuksen ja avarakatseisen ruohonjuuritason ajattelun yhdistämisessä. Siirtyminen kestävään ruokatuotantoon vaatii uudelleen ajattelua koko ruokaketjussa, systeemistä hyppäystä tehokkaaseen ruuan tuotantoon planeettarajojen sallimissa puitteissa: ravinteiden kierrätystä keinolannoitteiden sijaan, maankäytön tehostamista, vesitalouden tehostamista, ruuan hävikin minimoimista ja lopulta, meitä kaikkia koskettava, konkreettinen asia: millaista ruokaa syömme tulevaisuudessa.

Lue koko tarina tästä linkistä.