Vesijalanjälkianalogia

Vesijalanjälkianalogia

Kaisa Grönman

 

Vesijalanjäljellä tarkoitetaan jonkin tuotteen, prosessin, kuluttajan tai vaikkapa valtion kuluttaman veden määrää. Vesijalanjälkeen sisältyy koko tarkasteltavan kohteen elinkaaren aikana käytetty vesi, eli aina raaka-aineiden tuotannosta ja valmistuksesta alkaen. Esimerkiksi reilun desin kahvikupillisen vesijalanjälki on 140 litraa. Kasvatuksen, tuotannon ja jalostuksen aikana kulutetusta vedestä käytetään nimitystä piilovesi, ’virtual water’. Vesijalanjälki jaetaan usein kolmeen: Sininen vesi tarkoittaa pinta- ja pohjavesien kulutusta, vihreä vesi sadeveden kulutusta, ja harmaa vesi sitä vesimäärää, jota tarvitaan laimentamaan vesistöön tullut päästö takaisin halutulle taustapitoisuudelle.

Vesijalanjälki on siis resurssin kulutusta mittaava indikaattori. Maapallon makean veden resurssit ovat rajalliset ja jakautuneet epätasaisesti. Samaa analogiaa voi käyttää myös ravinnejalanjälkeen, osittain suoraan ja osittain epäsuorasti. Maapallon fosfori ja kaliumvarannot ovat rajalliset ja muutaman valtion alueella. Fosforiesiintymät ovat keskittyneet Kiinaan, Yhdysvaltoihin ja Marokkoon ja uhkaavat loppua 50–100 vuoden kuluessa (Cordell, Luomutietoverkko 2008). Sittemmin on esitetty vieläkin pessimistisempiä arvioita, -fosforivarannot saattavat ehtyä jo 30–40 vuoden päästä (Farm Futures 2011). Typestä taasen ei ole pulaa, kun ilmakehän typestä voidaan valmistaa lannoitetta Haber-Bosch-reaktiolla. Sen sijaan rajoittavana tekijänä typellä voi tulla vastaan peltopinta-ala. Miten saadaan kaikki tuotettu reaktiivinen typpi kiertoon ja hyötykäyttöön, eikä esimerkiksi rehevöittämään vesistöjä?

Vesijalanjälkiohjeistus The Water Footprint Assessment Manual (2011) antaa kolme mahdollista alueellista jakoa vesijalanjäljen laskemiselle. A-tasolla tarkastellaan globaalia keskiarvoa, eli tarkastelu tehdään hyvin yleisellä tasolla, joka on tarkoitettu vain tietoisuuden kasvattamiseen.  B-tasolla tarkastellaan tilannetta valtakunnallisesta, alueellisesta tai valuma-alueen näkökulmasta. Tämä taso on hyvä tunnistamaan ongelmakohdat alueella. Tarkin, C-taso, tarkastelee vesijalanjälkeä pienen valuma-alueen tai esimerkiksi yksittäisen pellon tarkkuudella, jolloin pystytään kohdennettuja parannuksia juuri kyseiselle alueelle.

Lieneekö ravinnejalanjäljessä järkevintä yrittää löytää kultainen keskitie jostakin tuolta tasojen B ja C väliltä? Esimerkiksi metsäteollisuudella voi olla hyvinkin suuri paikallinen merkitys ravinnekuorman tuottajana (Ojanen 2008) ja samassa vesistössä saattaa olla erilaista herkkyyttä sietää paikallisia pistekuormittajia. Pitäisikö siis myös ravinnejalanjäljen olla paikallista tasoa kuvaava, jotta sillä saadaan tarkasteltua alueellista tilannetta ja paikallisia eroja, ja löytää vastaus kysymykseen, missä kannattaa tehdä mitäkin, terveen ravinnetasapainon säilyttämisen kannalta siis? Loppujen lopuksi tässäkin törmätään elinkaariarvioinnin ikuisuuskysymykseen: Mitkä vaikutukset, esimerkiksi ympäristön, talouden, yhteiskunnan tai sosiaalisen hyvinvoinnin kannalta ovat niitä tärkeimpiä, ja määräävämpiä? Miten arvotetaan ravinnejalanjälki, onko se merkittävämpi asia päätöksenteossa kuin esimerkiksi hiilijalanjälki tai tuotannon kustannukset?

Lopetan, ennen kuin harhaudun enempää aiheesta. Aurinkoista pääsiäistä!